Seiskari ryöstettiin, mutta muistoja ei voi varastaa

TEKSTI: JUHA GRANATH KUVAT: PAULA MIKKONEN, SEISKARI-SEURA JA RAIJA HERRALA-NURMI

Suomenlahden helmi Seiskari muistetaan sinisen meren ja kultaisen hiekan saarena. Seiskarilaisten jälkeläiset muistavat sukulaistensa tarinoista myös venäläiset valloittajat, sotavankeuden sekä jatkuvat simputukset.

Seiskari-seuran vuosikokoukseen Karjala-taloon Helsinkiin on kokoontunut parikymmentä osanottajaa. Heitä kaikkia yhdistää karjalainen identiteetti, vanhempien ja isovanhempien kertomat tarinat sekä ikuinen ikävä kadotettuun paratiisiin Seiskarin saareen.

Kokouksen alussa yhteislaulu keinuttaa laivaa Suomenlahden kulkuväylällä. Haikea sävel kostuttaa silmännurkat.

”Luo silloin silmäsi etelähän, taivahan rannoille kauaksi. Niin takaa mahtavain maininkien siintävi saaremme Seiskari” (Laulu Seiskarista, sävel ja sanat. Ville Marttila)

Raija Herrala-Nurmen isän suku lähti evakkoon Seiskarista talvisodan kynnyksellä lokakuussa vuonna 1939. Raija syntyi Uudenkaupungin Lokalahdella vuonna 1957. Pikkutytön lapsuutta värittivät sukulaisten kertomukset menetetystä kotisaaresta.

- Mummi ja isotäti muistelivat vanhoja ja kävivät läpi saarelta tuotuja valokuvia ja tavaroita. En minä lapsena niistä jutuista ymmärtänyt puoliakaan eikä minulla ollut mitään käsitysitä paikoista, mutta ne vain jäivät kiinnostamaan, Raija Herrala-Nurmi muistelee.

Kuva alla: Seiskari-seuran vuosikokoukseen Karjalataloon Helsinkiin on kokoontunut parikymmentä osanottajaa. Heitä kaikkia yhdistää karjalainen identiteetti.