Vihreät haluaisivat lopettaa suomalaisen kauppamerenkulun

Merimies 2/2018: Pääkirjoitus

Hallituksen asettaman parlamentaarisen yritystukityöryhmän työ päättyi lopulta – ei mihinkään. Työryhmä sai kuitenkin linjattua kriteerit sille, millaisia yritystukia jatkossa toteutetaan. Kauppamerenkulun kannalta kummatkin lopputulokset olivat positiivisia: se, että yritystukityöryhmässä ei päädytty esittämään kauppamerenkulun miehistökustannustuen leikkaamista ja se, että tulevaisuudessa yritystukien toteuttamista arvioidaan muun muassa huoltovarmuuden ja työllisyyden näkökulmasta, antavat kummatkin toivoa siitä, että tulevaisuudessa tukien arvostelijat edes hiukan kuuntelisivat järkipuhetta eivätkä juoksisi populististien irtopisteiden perässä.

Tällä kertaa parlamentaarisen yritystukityöryhmän kiivain merenkulun tukien vastustaja oli Vihreiden kansanedustaja Antero Vartia. Hänen motiivinaan yritystukien leikkaamiselle oli mitä ilmeisimmin vain käsittämätön halu kerätä julkisuudessa jonkinlaista talousmiesvaltiomiehen leimaa: mitä enemmän työryhmässä esitti leikkauksia, sitä suurempaa kansansuosiota saisi ja sitä varmemmin seuraavissa vaaleissa voisi esiintyä suurena talouspoliittisena tietäjänä.

Vartian näkemykset olivat lapsellisia ja vääriä. Kauppamerenkulun miehistökustannustuki on erittäin hyvä esimerkki siitä, kuinka tarpeellinen tuen antaminen on elinkeinon kansainvälisen kilpailukyvyn ja työllisyyden säilyttämisen kannalta. Tuella on myös Suomen huoltovarmuuden kannalta erittäin merkittävä asema.

Kauppamerenkulun tukijärjestelmä perustuu EU-komission suosituksiin, joiden päämääränä on turvata eurooppalainen kauppamerenkulku ja eurooppalaisten merenkulkijoiden työllisyys. Ilman komission suosittelemien tukien toteuttamista Suomella – samoin kuin muilla EU:n merenkulkuvaltioilla – ei enää olisi omaa kauppalaivastoa, myös eurooppalaisten merenkulkijoiden ammattikunta olisi mennyttä. Suomi ei ole tässä suhteessa mitenkään erilaisessa asemassa: kolmansista maista tulevat kilpailu työvoimakustannusten ja varustamoverotuksen tasossa on niin kova, että pelkästään suomalaisin ehdoin ei olisi mitään mahdollisuutta menestyä ja selvitä. Jos tuista luovuttaisiin, lopputulos olisi, että sama laivaliikenne Suomeen ja Suomesta jatkuisi, mutta eri lippujen alla ja ei-suomalaisilla merenkulkijoilla.

Tällaiset Antero Vartian tyyppiset populistipoliitikot eivät kuitenkaan ole ainoa uhka eurooppalaisen kauppamerenkulun ylläpitämiselle ja eurooppalaisten sekä erityisesti pohjoismaalaisten merenkulkijoiden työpaikoille ja tulevaisuudelle. Esimerkiksi Norjassa maan hallitus on suunnittelemassa – Color Line -varustamon kovan painostuksen alla – Norjan kansainvälisen alusrekisterin NIS:n avaamista Norjan rannikkoliikenteessä oleville matkustaja-aluksille. Tämä tarkoittaisi alusten norjalaisen taloushenkilökunnan korvaamista todennäköisesti filippiiniläisillä, mikä johtaisi tuhansien norjalaisten merenkulkijoiden työttömyyteen. Jos Norja toteuttaa tällaisen muutoksen, Tanska ja Ruotsi ovat pakotettuja seuraamaan perässä: kilpaileminen NIS-rekisterin halvempia kustannuksia vastaan olisi muutoin mahdotonta. Selvää on, että ennen pitkää Suomikin joutuisi harkitsemaan omia toimiaan.

Toistaiseksi kyse on kuitenkin vain Norjan hallituksen suunnitelmista, varsinaisia päätöksiä ei vielä liene tehty. Painostus Norjan hallitusta vastaan on myös suuri siten, että hallitukselta vaaditaan perinpohjaisten selvitysten laatimista ennen päätösten tekemistä erityisesti siitä, mitkä vaikutukset muutoksella olisi ei pelkästään norjalaisten merenkulkijoiden työllisyyteen, vaan myös siitä, mitä muutos tarkoittaisi pohjaismaisen kauppamerenkulun kannalta. Toivoa vain sopii, että tässäkin asiassa lopulta järki voittaa.

Simo Zitting
puheenjohtaja