TEKSTI: JUHA GRANATH KUVAT: PAULA MIKKONEN, SEISKARI-SEURA JA RAIJA HERRALA-NURMI
Suomenlahden helmi Seiskari muistetaan sinisen meren ja kultaisen hiekan saarena. Seiskarilaisten jälkeläiset muistavat sukulaistensa tarinoista myös venäläiset valloittajat, sotavankeuden sekä jatkuvat simputukset.
Seiskari-seuran vuosikokoukseen Karjala-taloon Helsinkiin on kokoontunut parikymmentä osanottajaa. Heitä kaikkia yhdistää karjalainen identiteetti, vanhempien ja isovanhempien kertomat tarinat sekä ikuinen ikävä kadotettuun paratiisiin Seiskarin saareen.
Kokouksen alussa yhteislaulu keinuttaa laivaa Suomenlahden kulkuväylällä. Haikea sävel kostuttaa silmännurkat.
”Luo silloin silmäsi etelähän, taivahan rannoille kauaksi. Niin takaa mahtavain maininkien siintävi saaremme Seiskari” (Laulu Seiskarista, sävel ja sanat. Ville Marttila)
Raija Herrala-Nurmen isän suku lähti evakkoon Seiskarista talvisodan kynnyksellä lokakuussa vuonna 1939. Raija syntyi Uudenkaupungin Lokalahdella vuonna 1957. Pikkutytön lapsuutta värittivät sukulaisten kertomukset menetetystä kotisaaresta.
- Mummi ja isotäti muistelivat vanhoja ja kävivät läpi saarelta tuotuja valokuvia ja tavaroita. En minä lapsena niistä jutuista ymmärtänyt puoliakaan eikä minulla ollut mitään käsitysitä paikoista, mutta ne vain jäivät kiinnostamaan, Raija Herrala-Nurmi muistelee.
Kuva alla: Seiskari-seuran vuosikokoukseen Karjalataloon Helsinkiin on kokoontunut parikymmentä osanottajaa. Heitä kaikkia yhdistää karjalainen identiteetti.
Seiskari luovutettiin Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa vuonna 1940. Samassa rytäkässä naapuri ryösti kolme muutakin itäisen Suomenlahden helmeä: Suursaaren, Lavansaaren ja Tytärsaaren.
Raija Herrala-Nurmi pääsi käymään Seiskarissa kahdesti. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1991, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja mahdollisuus kotiseutumatkailuun sodassa Venäjälle menetetyille alueille avautui. Matkalle lähdettiin Kotkasta Kristiina-varustamon pienellä laivalla.
Kuva alla: Laiva lähestyy Seiskarin majakkarantaa pohjoisen suunnasta. Etualalla vasemmalla aallonmurtaja, jonka rakentamisen suomalaiset aloittivat.
- Rantauduimme saaren itäpuolelle ja lähdin tätini ja kahden sisareni kanssa etsimään sukumme kotitaloa saaren toiselta puolelta. Täti muisti kaiken: tuossa oli tie, tuossa merivartiosto, tuossa osuuskaupan laituri ja tuossa kotitalo. Kotitalosta tosin oli jäljellä vain kivijalka.
Raija Herrala-Nurmi asettui sukulaistensa kanssa seisomaan kotitalon nurmettuneille kulmakiville. Sitten otettiin valokuvat täsmälleen samoista paikoista kuin kotialbumin haalistuneet 1920- ja 1930-luvuilla ikuistetut kuvat.
- Seiskarilaisia oli enimmillään noin 900 ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kun raja Neuvosto-Venäjälle meni kiinni 1920-luvun alussa, niin porukkaa lähti merille ja mantereelle töihin. Väki väheni, ja 1930-luvulla asukkaita saarella oli enää 600-700, Raija Herrala-Nurmi sanoo.
Kuva alla: Seiskarin itäpuolen lähes neljän kilometrin mittainen hieno hiekkaranta kasvaa nykyään harvaa männikköä.
Kun Seiskarin asukkaat evakuoitiin meriteitse Kotkaan lokakuun alussa 1939, saareen jäi vain majakkamestari Toivo Rytkölä yhden alaisensa kanssa. Syksyn mittaan omaisuutta haettiin saaresta useita kertoja. Viimeisellä hakureissulla joukko saaren miehiä jäi vihollisen vangeiksi.
Majakkamestarin sukulaispoika Pekka Rytkölä sai elää nuoruutensa isosetänsä Toivon, isoisän ja isän huimien tarinoiden parissa.
- Katkeruuttakin oli. Isä kertoi, että kun lähtö tuli, hän otti kiväärin, heitti lukon mereen ja aseen aitan alle. Koti ja tavarat oli jätettävä. Mantereella poliisipäällikkö kehotti isoisää kokoamaan porukan ja hakemaan majakkamestari Toivon ja saarelaisten tavarat venäläisten kynsistä.
Myrskyisän merimatkan jälkeen isoisän keräämä porukka saapui aamulla Seiskariin ja aloitti Suursaari-proomun lastauksen. He lastasivat koko päivän. Illalla merenkuluhallituksen Suursaari-laivan radisti kuuli radiosta, että kaikki ei ollut kohdallaan. Radisti kehotti kipparia lähtemään.
- Kippari sanoi lastaajille, että idästä nousee myrsky, täytyy lähteä. Suursaari-laiva otti proomun perään ja lähti Kotkaan. Lastaajat päättivät nukkua yön yli. Jos kippari olisi kertonut heti tilanteen vakavuuden, saarelaiset olisivat lähteneet, Pekka Rytkölä kertoo.
Kuva alla: Pekka Rytkölä kertoo vakavana seiskarilaisten pakomatkasta.
Yöllä 30. marraskuuta venäläiset alkoivat ampua ja valloittivat Seiskarin. Saarelaiset juoksivat pitkin kiviaitoja merivartioasemalle, mutta karkuun lähteneet merivartijat olivat rikkoneet radiot. Näky oli lohduton ja saarelaiset tuumasivat hädissään että, ”kai myökin sitten lähdetään”.
Saaren jäisestä rantakivikosta löytyi jahti, johon ahtautui jäljelle jääneet 19 ihmistä.
- Heti kun he pääsivät ulos, venäläislaiva ajoi kiinni ja käski kupeeseen. Kun se ei heti keskimoottorisella avoveneellä onnistunut, niin ryssä ampui tykillä niin lähelle, että ilmanpaine heitti keulassa istuneen isäni nurin. Sitten koko sakki laivaan ja keulaputkaan, Pekka Rytkölä kertoo.
Pekka Rytkölä ja "saarelaiset" ovat kovia kokeneita.
Venäläislaiva ajoi päivän, seuraavan yön ja ampui koko ajan. Sitten alus saapui Pietarin edustalle, josta suomalaiset ahdettiin kuorma-autoon ja vietiin venäläiseen Rambovan vankilaan. Siellä Pekka Rytkölän Yrjö-isää, isosisää ja isosetä-Toivoa kuulusteltiin kaksi viikkoa.
- Isä vietiin kellariin erityksiin ja isoisä Pietarin edustalle Kronstadtiin. Siellä isoisää vaadittiin lähtemään luotsiksi Haapasaaren valtaukseen. Se oli tiukka paikka; pitääkö lähteä viemään ryssä kotirannoille. Poika oli panttina Rambovan kellarissa ja ryssä tiukkasi ja tiukkasi.
Pekka Rytkölän mukaan isoisä pelasi korttinsa oikein. Hän vaati Yrjö-poikansa mukaan, niin sitten hän lähtee. Bluffi onnistui.
- Kuulustelija tokaisi, että ei, ei käy. Yrjö pysyy panttina täällä. Muuten sinä veisit meidät surman suuhun. Vihdoin ryssä antoi periksi ja isoisä passitettiin takaisin Rambovaan ja isäukkokin pääsi kellarista. Parin viikon kuluttua suomalaisvangit lähetetiin takaisin Seiskariin.
Kuva alla: Suomalaisten asukkaiden aikana tästä aukeni Kiilinranta, saaren pohjoisimman kylän venevalkamat, rantavajat, kuivumassa olevat verkot. Nyt länsiranta on kokonaan ruovikoitunut. Kuva Seiskari-seuran vierailumatkalta saarelle vuonna 1991.
Kun seiskarilaiset palasivat Venäjältä vankeudesta kotisaarelleen talvella 1940, heidän kotitaloissan asui satakunta venäläistä sotilasta. Yhteiselo sujui jotenkuten: seiskarilaiset saivat kalastaa lähivesillä ja viholliselta heltisi lihanpalakin silloin tällöin.
- Kun jäät vahvistuivat, saarelle saapui useampi venäläinen hevosineen ja pani suomalaiset rekeen. Isäukon mukaan heidät lastatiin Pietarissa kuorma-autoihin ja vietiin Terijoelle leipätehtaalle töihin. Suomeen seiskarilaiset pääsivät vasta toukokuussa, Pekka Rytkölä kertoo.
Rytkölän suvun miehet selvisivät sodasta hengissä, ja Pekka-poika syntyi Haminaan kuuluvalla Tammion saarella vuonna 1946. Lapsuus- ja nuoruusvuodet Haapasaaressa kuluivat kalastaen isä-Yrjön kanssa aivan Suomen ja Neuvostoliiton rajavesien pinnassa.
- Aamuyöllä lähdimme viemään kymmenen kilometrin pitkät siimat rajapinnan vesille. Ankkuroimattomista siimoista aina osa ajautui Neuvostoliiton aluevesille. Jokaviikkoista touhua oli, että ryssä otti kiinni, kuulusteli tunnin ja odotutti viisi tuntia. Se oli kiusaa.
Vaikka 1960- ja 1970-luvuilla elettiin Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa ”ystävyyden, yhteistyön ja avunannon” aikaa niin veli venäläisen tykin piippu tuli Pekalle tutuksi.
- Istuttiin Merina-rautapaattimme kannella aamukahville, kun venäläinen sotalaiva ajoi 150-koukkuisen siimamme poikki, kurvasi viereen, veti lipun mastoon ja näytti, että perään. Me vain vedimme siimoja, venäläinen raivostui, painoi pilliä ja miehistö hyökkäsi tykin kimppuun.
- Kun he venäläiset käänsivät tykinsuun meitä kohti ja valmistuivat ampumaan, silloin oli syytä lopettaa. Nyt voit kysyä minulta, miksi ryssä on aina minulle ryssä, Pekka Rytkölä tuhahtaa (kuva yllä).
Rytkölän suvun kovia kokeneet miehet pääsivät käymään kotisaarellaan 1990-luvun alussa.
- Ei siellä ollut kuin majakanvartija perheineen. Jäihän siitä kaipuu, että tänne tullaan toistekin. Venäläiset olivat tehneet kylästämme luonnonsuojelualueen, ja matkailu tyrehtyi siihen. Nyt seiskarilaisuutta vaalitaan Seiskari-seurassa, johtokunnan jäsen Pekka Rytkölä sanoo.
Kuva alla: Seiskari-seuran hallitus pukeutui seuran 90-vuotisjuhliin kansallispukuihin. Kuvassa vas. seuran sihteeri Raija Herrala-Nurmi, varapuheenjohtaja Satu Hellsten ja puheenjohtaja Essi Helisma.
Seiskari-seuran vuosikokouksessa Karjala-talossa Raija Herrala-Nurmi esittelee tietokoneeltaan kuvia viimeiseksi jääneeltä Seiskari-matkaltaan vuonna 2003. Matka alkoi Venäjän armeijan huoltoaluksella Ust-Lugan satamasta Kingiseppistä Suomenlahden etelärannalta.
- Oli kesän kuumin päivä. Mukana olivat Venäjän armeijan eläköitynyt upseeri, Leningradin alueen hallintoviranomaisia, Töölön matkatoimiston edustaja ja Ylen kuvausryhmä. Tarkoitus oli tutkia ja markkinoida Seiskaria matkailukohteena, Raija Herrala-Nurmi kertoo.
Kuva alla: Seiskari-seuran puheenjohtaja Marja-Leena Malin Ylen Ajankohtaisen kakkosen haastateltavana Seiskarin hautausmaalla.
Kun seurue rantautui Seiskarin aallonmurtajalle, iholle iski valtaisa hyttysarmeija. Satojen metrien pakomatkan jälkeen ryhmä pääsi rantahietikolle ja verenimijät vetäytyivät. Sitten iskivät käärmeet. Saari oli täydellisessä luonnontilassa.
Kuva alla: Seiskari-seura ja Raija Herrala vierailivat Seiskarissa viimeisen kerran 2003. Kuvassa alla kyseiseltä matkalta Venäjän armeijan laivaston huoltoalus, joka jäi ankkuriin odottamaan ja matkustajat vietiin maihin tasapohjaisella laivaveneellä. Taustalla rahtialus menossa kohti Pietaria.
- Aikataulu oli laadittu niin kiivaaksi, että omista toiveista oli luovuttava. Uimaan sentään ehdimme, mutta sitten piti jo kokoontua majakalle, jossa tarjottiin saslikkia ja vodkaa. Se oli siinä ja jäin odottamaan toista kertaa. Sitä ei koskaan tullut, Raija Herrala-Nurmi sanoo.
Vaikka tunnelma seiskariseuralaisten keskuudessa on haikea, minkäänlaista revanssihenkeä ei ole ilmassa.
- Onnellisin tilanne olisi, että raja olisi helppo ylittää ja suhteet sopuisat. Simputus pitäisi jättää. Siellä naapuri seisotti aikaan kotiseutumatkailijoita pari tuntia vesisateessa kalashnikovilla uhkaillen. Ei edes puskapissalle päässyt, Raija Herrala-Nurmi kertoo.
Seiskari on nyt suljettu saari. Mutta sellaista estettä naapuri ei ole ainakaan vielä keksinyt, joka pysäyttäisi muistot. On taas laulun aika.
”Se Merimiesten on vanha tuttu, karimme kuuluisa kauttaaltaan. Käy usein laivoilla siitä juttu, kummia kuuluja kuiskaillaan” (Laulu Seiskarista, sävel ja sanat. Ville Marttila)
