25.10.2019
Sataman valoista kuolemanleirille
Natsi-Saksa kaappasi toisen maailmansodan loppuvaiheissa 360 suomalaista merimiestä ja -naista keskitysleireilleen. Porilaiset Esko Railamaa ja Jaakko Peltonen selvisivät tuhoamisleiriltä hengissä, mutta henkisesti haavoittuneena. Raumalainen 92-vuotias Pentti Roslöf kesti keskitysleirin kauheudet Jehovan avulla.
Teksti ja kuvat Juha Granath
Porin Tiilimäellä rivitalon keittiön pöydän ääressä istuu kaksi vakavaa miestä. He ovat vuosikymmeniä surreet merille lähteiden isoveljiensä karua kohtaloa saksalaisissa keskitysleireissä toisen maailmansodan loppuvaiheissa.
Markus Peltonen on tuonut muistojensa lisäksi Jaakko-veljeltään Natsi-Saksan tuliaisena saamansa saksalaissotilaan repun.
Tämä oli meillä vintillä piilossa vuosikymmeniä. Kukaan ei halunnut palauttaa sen mukanaan tuomia muistoja mieleensä. Reppu on jo ensimmäisen maailmansodan ajalta, Markus Peltonen kertoo. Mauri Railamaa on piirtänyt paperille kuvan isoveikka-Eskolta omimastaan Hitler-jugendin puserosta.
Eskolla oli se päällään, kun hän tuli kotiin. Puserossa oli hienot kiiltävät alumiininapit ja kuvioidut vyökoukut. Se istui yhtä hyvin yhdeksänikäiselle nassikalle kuin nälkää nähneelle velipojalle. Pidin puseroa koko seuraavan kesän, Mauri Railamaa muistelee.
Tämä Jaakko-veljeni Saksasta tuoma saksalaissotilaan reppu oli meillä vintillä piilossa vuosikymmeniä. Kukaan ei halunnut palauttaa sen mukanaan tuomia muistoja mieleensä, Markus Peltonen sanoo.
Eskon ja Jaakon kohtalo sinetöitiin syyskuun 19. päivä 1944, kun Suomi ja Neuvostoliitto solmivat välirauhan ja entisestä aseveljestä Saksasta tuli vihollinen. Saksa takavarikoi hallitsemissaan satamissa olleet suomalaiset kauppalaivat ja vei 360 suomalaista merenkulkijaa keskitysleireille.
Velipojat tulivat kyllä hengissä takaisin, mutta he olivat henkisesti niin pahoin haavoittuneita, että eivät koskaan tulleet ennalleen, Mauri Railamaa ja Markus Peltonen sanovat.
Ruumiillista ja henkistä kidutusta
17-vuotias Jaakko Peltonen lähti Mäntyluodosta merille s/s Coronan jungmannina keväällä 1944. Nuorukainen oli hakenut myös asepalvelukseen, mutta tullut hylätyksi vähäisen ikänsä vuoksi.
Meitä oli viisi lasta, ja isän mielestä oli hyvä, että yksi lähtee. Näin jäi yksi suu vähemmän ruokittavaksi. Äiti pelkäsi poikansa puolesta eikä koskaan hyväksynyt isän päätöstä päästää poika merille, Markus Peltonen muistelee.
Äidin pelot kävivät toteen samana päivänä, kun Suomi ja Neuvostoliitto solmivat välirauhan. Saksalaiset kaappasivat s/s Coronan Kielin kanavassa ja veivät miehistön Kielin ja Hampurin lähistöllä sijaitseviin Brauner Bergin ja Wilhelmsburgin keskitysleireille.
Jungmanni Jaakko Peltosen painajainen kesti kahdeksan kuukautta. Nykyään 83-vuotias pikkuveli Markus on ihmetellyt ihmisen pahuutta jo yli 70 vuotta.
Jaakko kertoi, että leirillä ei koskaan tiennyt, mitä päivä tuo tullessaan. Joka aamu hirtettiin pari italialaista ja puolalaista, vankeja hakattiin henkihieveriin, heillä ei ollut nimeä vaan numero. Numero oli osattava saksaksi, se oli elämisen ehto.
Pikkuveli kertoo, miten leirillä nälkiintynyt isoveli kavereineen oli livahtanut aidanraosta hakemaan ruokaa, mutta jäänyt verekseltään kiinni.
Kuulusteluissa Gestapon miehet olivat näyttäneet nälkiintyneelle velipojalle kuvia herkullisista ruoka-annoksista. Vaikka siellä tapahtui kauheita, niin vielä tällaista henkistä kiduttamista. Mihin ihminen oikein pystyy, Markus Peltonen pohtii.
Saksan läntisistä ja hollantilaisista satamista vietiin Brauner Bergin leirille 114 suomalaista ja Wilhelmsburgin leirille 23 suomalaista merenkulkijaa.
Kun tieto suomalaisten merimiesten kohtalosta kiiri Porin perälle, vanhempani yrittivät selvittää Jaakon olinpaikkaa Suomen Punaisen Ristin kautta. Se oli turhaa, sillä jälkeenpäin selvisi, että järjestö teki läheistä yhteistyötä natsien kanssa, Markus Peltonen muistelee
Kun Jaakko palasi Tanskan ja Ruotsin kautta kotiin syksyllä 1945, hän painoi 35 kiloa ja kärsi pahoista hengitysvaikeuksista sekä astmakohtauksista. Öisin pikkuveli heräsi isoveljen huutoihin. Sota oli vieläkin läsnä.
Eikä se koskaan hellittänyt. Kun Saksan valtio tarjosi Jaakolle 1960-luvulla paikkaa keuhkoparantolassa, veli sanoi ”Ei koskaan edes sinnepäin”. Oli saanut kuulla tarpeeksi sikakoirahuutoja, Markus Peltonen kertoo.
Tässä on Esko-veljeni pankkikirja, johon valtiokonttori maksoi 54 000 markan korvauksen kahdeksan kuukauden keskitysleirikokemuksesta. Rahalla sai vuonna 1945 polkupyörän, Mauri Railamaa sanoo.
”Täitä raavittiin ja lyötiin”
Vuoden 1944 loppukesällä 17-vuotias porilainen Esko Railamaa päätti kahden samanikäisen kaverinsa Pentti Säilän ja Veijo Vaitilon kanssa lähteä merille. Pesti järjestyi, ja Mäntyluodon satamassa kolmikkoa odotti apukonein varustettu purjelaiva M/aux Svanen.
Suomen ja Neuvostoliiton solmima välirauha lopetti myös Suomen ja Britannian välisen sotatilan, ja purjelaiva Svanen määränpää olikin Englanti.
Saksmanni pysäytti aluksen Pohjanmerellä ja vei Norjaan. Siellä miehistö sai liikkua vapaasti, ja heillä oli sauma paeta Ruotsiin. Eivät paenneet. Velipojan mukaan he kokivat laivan kodikseen ja jäivät.
Miehistö teki siinä ison virheen, mutta osan syystä laitan myös Suomen silloisen hallituksen piikkiin. Hallitus olisi voinut ilmoittaa suomalaisille laivoille, että tilanne Saksan aseveljenä on muuttumassa. Näin miehet olisivat osanneet varautua pahimpaan, Mauri Railamaa sanoo.
Kun Suomi aloitti sotatoimet Saksaa vastaan syksyllä 1944, Saksa otti haltuunsa Norjan rannikolla aikarahtauksessa olleet 34 suomalaista alusta. Saksalaiset vangitsivat laivoissa palvelleet 127 miehistön jäsentä ja veivät heidät Oslon edustalla olevalle Hovedoyan saareen.
Hovedoyassa saksalaiset antoivat suomalaisille kaksi huonoa vaihtoehtoa: joko allekirjoituksellasi sitoudut taistelemaan Saksan ja Hitlerin puolesta tai katoat sodan melskeisiin.
Esko Railamaa, Pentti Säilä ja Veijo Vaitilo kuten muutkaan suomalaiset eivät allekirjoittaneet. Edessä oli matka kohti Stettinin kaupungin lähellä sijaitsevan Stutthoffin tuhoamisleirin sivuleiriin Pölitziin. Piikkilankojen sisään ahdattiin 118 suomalaista merenkulkijaa, joista yhdeksän oli naisia.
Täitä raavittiin ja lyötiin. Sen sain Eskosta irti. Myöhempinä vuosina ostin kaksi pulloa konjakkia ja yritin saada veljen puhumaan. Ei onnistunut. Esko herkistyi, ja katsoi mm. romanttisen sotaelokuvan ”Sumujen silta” neljään kertaan, Mauri Railamaa muistelee.
Kun Esko Railamaa tuli kotiin syksyllä 1945, isä ei tunnistanut 19-vuotiasta poikaansa.
Isä kertoi katselleensa ikkunasta, että kadulla kulki pelkkä pusero henkarissa. Vasta kotiovella hän tajusi, että se oli hänen poikansa Esko, Mauri Railamaa kertoo.
Jungmanni Pentti Roslöf kuljetti sotatarvikkeita Nestori Kuusiston kipparoimassa M/aux Omassa pitkin Norjan rannikkoa saksalaisten tukikohtiin. Aluksen miehistön kohtaloksi tuli pakkokuljetus Pölizin keskistysleiriin.
”Tyttöjen kohtalo muutti minut”
Porin naapurikaupungin Rauman merimuseon arkistoista löytyy M/aux Oman kapteenin Nestori Kuusiston luettelomainen päiväkirja Norjasta Pölitzin keskitysleirille internoitujen suomalaisten merimiesten kohtaloista.
Ikävä kyllä, paljon enempää ei meillä ole. Sen sijaan täältä löytyy joitain esineitä ja dokumentteja merimiesten kohtaloista ensimmäisen maailmansodan ajalta, museon Paula Kupari pahoittelee.
Sen sijaan aivan merimuseon naapurissa Vanhasta Raumasta löytyy Pölitzin kauhut kokenut 92-vuotias Pentti Roslöf. Vaikka miehen muisti arkipäivän askareissa on hieman heikentynyt, 75-vuoden takaiset muistot elävät yhä mielessä.
Muistan porilaiskolmikon Railamaan, Säilän ja Vaitilon hyvin. Meidän neljän yhteinen taival alkoi Norjasta ja päätyi sekasortoiseen Saksaan sodan loppuvaiheissa, Roslöf muistaa.
Jungmanni Pentti Roslöf kuljetti sotatarvikkeita Nestori Kuusiston kipparoimassa M/aux Omassa pitkin Norjan rannikkoa saksalaisten tukikohtiin. Syyskuussa 1944 saksalaiset vangitsivat laivan miehistön. Samalla alkoi 17-vuotiaan Pentti Roslöfin kahdeksan kuukautta kestänyt painajainen.
Olisimme hyvin ehtineet välttää keskitysleirimatkan, mutta laivamme varustamo patisti meidät provision toivossa vielä yhdelle matkalle Kristiansandista pohjoiseen. Se koitui kohtaloksemme. Marraskuussa tuli lähtö keskitysleirille Saksaan, Roslöf kertoo.
Pölitzissä Roslöf menetti nimensä ja nuorukaisesta tuli numero 3809. Komentoa pitivät SS-vartijoiden lisäksi pampuiksi kutsutut luottovangit. Kohtelu oli julmaa, ja Roslöf sai todistaa jatkuvaa tappamista ja kokea hakkaamista, nälkää ja nöyryytystä.
92-vuotiaan silmät kostuvat vieläkin, kun hän muistelee joutuneensa todistamaan kahden nuoren tytön kidutusta leirin pihamaalla. Kokemus muutti Pentti Roslöfin koko elämän.
Vartijanroikaleet pahoinpitelivät julmasti kaksi vuorokautta näitä koulutyttöjä, mutta tytöt kestivät kauheudet Jehovan uskonsa avulla. Tämä näky vaikutti minuun niin, että turvauduin silloin myös Jehovaan. Usko on kantanut minua tähän päivään asti, Roslöf sanoo.
Kun liittoutuneet pommittivat Pölitzin leirin maan tasalle vuoden 1945 helmikuun 8. ja 9. päivä, ainakin kymmenkunta suomalaista merimiestä kuoli.
Se oli kuin ukonilma. Makasimme nenä litteänä mahallaan maassa. Pommit nostivat miehiä ylös. Kauhu ja sokki olivat päällä. Maaliskuussa meidät siirrettiin kaivamaan juoksuhautoja Oder-joen länsirannalle estämään venäläisten etenemistä, Roslöf muistelee.
Juoksuhaudat eivät estäneet puna-armeijan etenemistä, ja huhtikuussa suomalaiset merimiehet pakenivat lähestyviä venäläisiä länteen ja yrittivät päästä liittoutuneiden puolelle.
Porilaiskolmikosta Veijo Vaitilo onnistui pääsemään Tanskan ja Ruotsin kautta kotiin. Kuolema oli vapauttanut Pentti Säilän jo aiemmin.
Minä, Esko Railamaa ja kymmenet muut jäimme puna-armeijan käsiin. He veivät meidät kokoamisleirille Berliiniin. Siellä venäläiset ilmoittivat lähettävänsä meidät Leningradin kautta Suomeen. Se oli myös tuskainen taival, Pentti Roslöf muistelee.
Lokakuun lopulla nälkiintynyt suomalaisjoukko saapui Vainikkalan raja-asemalle, josta matka jatkui täisaunaan ja kuulusteluihin Hangon Tulliniemeen.
Marraskuussa 1945 Esko Railamaa ja Pentti Roslöf palasivat kotiin. Esko Poriin ja Pentti Raumalle.
92- vuotiaan Pentti Roslöfin päivät kuluvat rauhallisesti kotona Vanhassa Satamassa.
”Ei enää koskaan”
Keittiön pöydän ääressä Porin Tiilimäellä istuu kaksi vakavaa miestä. Esko Railamaan ja Jaakko Peltosen pikkuveljet Mauri ja Markus sanovat, että velipojat eivät koskaan toipuneet keskitysleirien aiheuttamista painajaisistaan.
Esko Railamaa kuoli lapsettomana poikamiehenä vain 49-vuotiaana vuonna 1975.
Sota jätti levottomuuden. Esko kävi kyllä tansseissa, ja hänellä oli pari pirun kaunista tyttöä. Mutta hän oli niin haavoittunut, että ei oikein uskaltanut, pikkuveli Mauri kertoo. Jaakko Peltonen kuoli lapsettomana poikamiehenä vain 56-vuotiaana vuonna 1983.
Jaakon rankat kokemukset Brauner Bergin keskitysleirillä läntisessä Saksassa järkyttivät nuorukaista niin pahasti, että hän kärsi mielenterveysongelmista koko loppuikänsä.
Jaakko kuoli hengitysvaikeuksiin Satalinnan sairaalassa Harjavallassa. Kukaan ei vaivautunut tarkistamaan velipojan tilaa koko yönä, vaikka hän oli ollut jo pitkään tosi huonossa kunnossa, pikkuveli Markus ihmettelee.
Mauri Railamaa ja Markus Peltonen toivovat, että isoveljien kohtalot antaisivat nykynuorisolle ajattelemisen aihetta.
Vaaralliset ajatukset saavat yhä enemmän tilaa niin meillä kuin maailmalla. On tärkeää, että näistä vuosikymmenten takaisista kauheuksista puhutaan. Isoveljien kohtalot eivät enää koskaan saa toistua, Mauri Railamaa ja Markus Peltonen muistuttavat.
